Mikä siis..no julkinen tilitys elämäni kiemuroista. Kirjoittelin lapsena/nuorena päiväkirjaa. Ne ovat yhä tallessa. Surullista luettavaa enimmäkseen, mutta toisaalta niin kovin hellyttävää. Mietin tuossa sivujeni kuvausta. Kuinka kuvata elämää joka on tavallistakin tavallisempaa? Paljon työtä, vähän onnea..masennusta, ahdistusta, taitamattomuutta elää; siinä ne tavallisimmat. Tarina on niin tavallinen etten itsekään jaksaisi sellaista kuunnella.

Elämässäni koittaa pian uusi vaihe. Aloitan terapian. Sen "sysäämänä" olen miettinyt viimeaikoina paljon omia unelmiani; mitkä niistä todella voisin saavuttaa ja mitä oikein aikailen. Milloin uskallan ottaa sen ratkaisevan askeleen? Sen kaikkein vaikeimman. Sen ensimmäisen. Haavelistallani on opiskelua, omakotitalo (=huonokuntoinen mökki jota saisin nikkaroida), sijaislapsia..ja ennenkaikkea, jotta mikään muu olisi mahdollista, haaveilen vapaudesta. Haluan vapautua olemaan minä. Tällähetkellä minua ei vielä ole. Elän muiden kautta ja muiden haaveiden kautta. Siihen olen kovin väsynyt.

Pidän kirjoittamisesta ja runoista. Ulrich Schaffer sanoo yhdessä runossaan; "uskallan kohdata pimeyden, koska tiedän että sisälläni asuu valo". Sitä valoa juuri nyt elämässäni tavoittelen.